Jo New Yorkissa musiikkileikkikoulutyötä tehdessäni ajattelin, että muskarityö ei tunnu työltä. Mikä voisi olla hauskempaa puuhaa kuin soittaa ja laulaa musiikkia kiitolliselle yleisölle; lapsille, jotka ryntäävät sisään ovesta hymyssäsuin ja toistavat nimeäsi. Osa syöksyy suoraan syliin, osa antaa vauhdikkaan high-fiven, ylävitosen ja osa ehkä ujostelee, mutta odottaa virittyneenä musiikkitunnin alkamista. Jokaisen muskaritunnin ohjaaminen vaatii kokonaisvaltaisen keskittymisen, huomion antamisen ja energisen heittäytymisen, mikä työpäivien jälkeen voi tuntua väsyttävältä. Työn palkitsevuus antaa kuitenkin kaiken anteeksi.
Suomessa tämä tunne on jatkunut. Pilottiryhmien aikana Jätkäsaaressa ja Lohjalla huomasin ilokseni, että lapset eivät ole yhtään sen erilaisempia Amerikassa kuin täälläkään. Alkuviikot ovat tietenkin aina tutustumista. Kestää hetken ennen kuin sekä lapset että aikuiset pääsevät jyvälle siitä mitä muskarissa touhutaan. Kun musiikkitunnin rutiinit ja teeman vaihtelut alkavat käydä tutuiksi, väki rentoutuu ja nauttii enemmän elämyksestä.
Yksi hieno muisto syksyltä on se, kun 3-vuotias ujo tyttö tuli ensimmäistä kertaa tunnille, jossa jo muut lapset olivat käyneet muutamia kertoja ja tiesivät muskaritunnin jujun. Live-karaokessa tunnin lopulla lapset saavat yksitellen laulaa mieleisiään lauluja mikrofoniin säestyksen kanssa. Monelle aikuiselle tämä on veret pysäyttävä ajatus, mutta tämä ujo tyttö liittyi heti jonoon ja vuoronsa tullessa lauloi reippaasti ja kirkasäänisesti “Tuiki tuiki tähtösen”. Tämä jatkui muskariviikkojen loppuun asti, välillä laulua vaihdellen.
Hellyyttäviä hetkiä olivat myös ne, kun lapsi tuli sisälle ja huudahti “Paula ja Ape!” tai kun joku ei halunnut lähteä kotiin tunnin loputtua vaan vaati jäädä vielä musisoimaan meidän kanssa tai kun toisella muskariviikolla 1-vuotias poika minut nähdessään juoksi suoraan syliini. Voisin myös mainita yhden 3-vuotiaan tytön, joka tuli joka tunnille kulmat kurtussa syystä tai toisesta, mutta teki kunnon lantiomuuvseja aina kun rytmikkäimmät kappaleet soivat ja myönsi kurssin loputtua, että muskarissa on hauskaa.
Myös vanhemmilta sai palautetta – sekä suoraa että välillistä. Viikkojen kuluessa äidit helistivät iloisesti tamburiinia ja alkoivat laulaa tuttujen kappaleiden mukana. He olivat lapsiensa lisäksi kepeässä vuorovaikutuksessa myös muiden äitien ja isien kanssa. Vanhemmat saattoivat tulla kertomaan kuinka heidän taaperonsa matkii muskariopea kotona; lapsi laulaa lelumikkiin, soittaa pianoa ja ohjaa ryhmää. Siivouslaulu oli ehdoton suosikki. Sitä hyräillessä lapsi kuin lapsi innostui kotona kokoamaan tavaroita paikoilleen ilman kummempia ukaaseja. Kätevää!
Nyt ensimmäisen virallisen lukukauden alkaessa toivon, että samanlainen tunnelma jatkuu kaikissa Funky Monkey Clubin toimipisteissä niin että jokainen lapsi (ja aikuinen) tuo omalla persoonallaan väriä, iloa ja elämyksiä muskaritunnille!